She feared the emptiness



Älysin tänään jotain tosi essentiaalista mun elämästä. Minulla ja ystävälläni oli pitkä keskustelu ihastuksista, puhuimme siitä, ketkä luokkamme jätkistä on ihania ja sitä rataa. Ystäväni kertoi ihastuksestaan ja itse hehkutin, miten yksi tyyppi luokassamme on ihan törkeän hyvännäköinen. Keskustelumme jälkeen älysin, että vaikka kuolaankin hyvännäköisiä jätkiä, en silti ole ihastunut varsinaisesti kehenkään. Kyllähän sitä välillä miettii, miten olisi ihanaa olla ihanassa parisuhteessa, mutta silti tällainen ajatus tuntuu vain kaukaiselta ajatukselta, eikä sellaiselta, minkä uskoisi oikeasti tapahtuvan.

Sama pätee unelmiin. Välillä tulee miettineeksi, miten kivaa olisi saada mielenkiintoinen opiskelupaikka tai kiva kämppä. Nämä ovat kuitenkin vain jotain kaukaisia aatteita, ei mitään sellaista, jonka aijon lähiaikoina oikeasti toteuttaa. Minulla ei ole mitään ihanaa, kaunista, vahvaa unelmaa, elän tässä hetkessä, päivä kerrallaan enkä katsele tulevaisuuteen.

Tulin siihen johtopäätökseen, että syy, miksi asiat ovat näin, on tämä päässä lymyilevä demonini. Se on varmaan tärkein asia elämässäni. En mieti parisuhteen muodostusta tai muuta sellaista. Mietin, sitä, mitä syön seuraavaksi ja olenkohan syönyt tänään jo liikaa ja että toivottavasti onnistun piakkoin laihduttamaan ne viisi kiloa, mitkä ovat tavoitepainoni edessä/välissä.

Sitten ajattelin, että onpas tällainen elämä tyhjää. Ihmisellä pitää olla unelmia, ihmisen pitää ihastua. Ihmisen pitää tuntea. Kyllähän minäkin tunnen, mutta tunteeni ovat niin sidoksissa demonini kanssa. Siksi mietinkin sitä, mitä olen miettinyt varmaan jo niin pitkään kuin minulla on tämä ongelma ollut. Miksi helvetissä jatkan tällaista? Elämäni olisi paljon onnellisempaa, jos se ei koko ajan pyörisi painoni ja ulkonäköni ympärillä. Tiedostan tämän, mutta silti en edes yritä hankkia apua tähän ongelmaan. Tänään älysin, että miksi. Luulen, että pelkään sitä, millaista elämäni olisi ilman demoniani. Pelkään, että ilman sitä huomaisin, että elämässäni ei olisi mitään. Se olisi tyhjää. En ymmärrä, mistä tällainen pelko kumpuaa, sillä minulla on ihana perhe ja paljon kavereita. Olen hyvä koulussa, minulla on paljon harrastuksia, joista nautin.

Tällä on varmaan jotain tekemistä huonon itsetuntoni kanssa. Varmaan ajattelen, että tällaisena en riitä. Minun pitää olla laihempi ja kauniimpi. Mutta miksi? Mistä tämä kaikki oikein kumpuaa?

Dead Summer

Ei ole tullut kirjoiteltua pitkään aikaan.. En suinkaan ole unohtanut tätä päiväkirjaani, ei vain ole tullut tilaisuutta tai halua kirjoittaa. Silloin kun asuin ulkomailla, oli helppoa kirjoittaa synkimpiäkin ajatuksia ylös muiden ollessa paikalla, sillä kukaan itseni lisäksi ei ymmärtänyt suomea. Nyt joutuu tarkkaan miettimään, milloin olisi sopiva aika kirjoittaa. Ja toisaalta usein on tuntunut, että haluaisin vain haudata kaikki muistot, jotka mitenkään liittyvät ongelmiini. Mutta rakastan kirjoittamista, kokeillaan nyt sitten uudestaan auttaako tämä jotenkin.

Voisin vähän kirjoittaa kesästäni.

Saavuin takaisin Suomeen keskellä kauneinta kesää. Saavuin kotiin uupuneena ja rikki revittynä. Tunsin itseni niin väsyneeksi, halusin nukkua sata vuotta. Tunsin, että olin pettänyt kaikki lähimmäiseni hölmöilyilläni. Vannoin, että kukaan ei saisi tietää tekemistäni virheistä. Korjaisin kaiken, minun olisi pakko pystyä siihen. Olin kaikille velkaa sen. Myös itselleni.

Saavuin kotiin hirmuisen hulinan keskelle, pian olisi isot sukujuhlat, ja kaikki olivat keskittyneet niiden järjestämiseen. Kyllä minä tiedän, että perheeni näki uupumukseni, mutta kaikki tiesivät, että minulla oli ollut rankka vuosi (kukaan ei tiennyt syömisongelmistani, mutta ongelmani työnantajieni ja eksäni kanssa oli perheeni yleisessä tiedossa), joten vaisu käytökseni kuitattiin sillä. Laihtumiseni selitin edelleen runsaalla liikunnalla.
  Se ensimmäinen viikko kotona meni todella nopeasti. En miettinyt ollenkaan syömisiäni, söin mitä mieli teki ja ihan surutta, ehkä olin vaan niin totaalisen uupunut, etten jaksanut välittää. Tai sitten koin olevani turvallisessa ympäristössä. Ainakaan en muista olleeni ahdistunut tuolloin. En muistakaan, milloin viimeksi olisin pitänyt kaikki ateriat sisälläni niin montaa päivää putkeen. Söin normaalisti, mutta silti olin niin äärettömän väsynyt, se oli kummaa. Jouduin koko ajan asettumaan makuulle, koska tuntui, että en vaan yksinkertaisesti jaksa olla ylhäällä. Muistan silti sen, miten aina peilin ohi kulkiessani jäin hetkeksi ihastelemaan hoikkaa vartaloani, ja miettimään, että vielä pitäisi muutama kilo laihduttaa, että olisin tavoitepainossani. Olin kuitenkin vannonut Suomeen palatessani, että en oksentaisi enää koskaan, vaan jättäisin syömisdemonini vieraalle maaperälle.

Palattuani Suomeen kului kaksitoista päivää, enkä oksentanut kertaakaan. Ajattelin oikeasti, että pääsin irti siitä hirveästä bulimikoinnista. Ja sitten koitti kolmastoista päivä. Arvatkaas mitä silloin kävi.

Kaksi päivää aijemmin matkustin tätini luokse toiselle puolelle Suomea. Tapasin myös ukkini pitkästä aikaa. Tuona pahana päivänä menimme ukkini tutun luokse kahvittelemaan. Tällä mummelilla oli pöytä täynnä herkkuja. Olin yrittänyt sinä päivänä olla taas vähällä syömisellä (edellisviikolla tuli syötyä niin paljon kaikenlaista), ja nähtyäni kaiken sen ruuan siinä silmieni edessä.. en voinut hillitä itseäni. Vedin suuhuni pullaa toisensa perään ja keksiä ja karjalanpiirakoita ja jäätelöä ja samalla pidin yllä normaalia kahvipöytäkeskustelua. Jossain vaiheessa syödessäni tajusin, että minun on pakko käydä oksentamassa. Enhän millään voisi pitää tätä ruokamäärää sisälläni! Mutta istuin kahvipöydässä, ukkini tutun kodissa, ja tiesin, että me olisimme siellä pitkään. Ukkini on hyvin puheliasta sorttia. 

  Mietin mitä voisin tehdä. Mummelin koti oli aika pieni, ja tiesin, että en voisi mennä vessaan oksentamaan, sillä yleensä en pysty oksentamaan äänettömästi saatika nopeasti. Ja jos vaikka palaisimmekin tätini luokse piakkoin, en voisi oksentaa sielläkään. Joten jotain muuta oli keksittävä.      Tämän mummelin koti oli maaseudulla, järven rannassa ja piha oli iso. Sanoin, että käyn ulkona puhumassa yhden puhelun. Menin ulos, kävelin järven rantaan. Valitsin isoimman pusikon, kyyristyin sen juurelle ja tungin sormet kurkkuun ja oksensin. Se ei ollut helppoa. Käytän aina hammasharjaa oksentaessa, nyt piti pärjätä ilman. Kahvipöydän antimet tulivat pikkuhiljaa ulos, minä kakoin ja oksensin uudelleen ja uudelleen. Lopulta olin niin puhki, että jouduin lopettamaan, vaikka tiesin, että en ollut saanut kaikkea ulos. Käteni tärisi, nenä ja silmät vuosivat. Itkin katsellessani sitä oksennusläjää. Miksi minun piti tehdä jotain näin typerää?

  

Loppu heinäkuu meni aika vähillä oksenteluilla. Söin aika surutta enkä liikkunut kauheasti. Elokuussa erehdyin käymään vaa'alla ja järkytyksekseni sain tietää lihoneeni neljä kiloa. Tunsin itseni valaaksi. Tämänkö takia olin riskeerannut terveyteni?? Että lihon takaisin entisiin inhottaviin mittoihini?? Neljä kiloa ei kuulosta paljolta, mutta olen todella pieni ihminen ja neljä kiloa on tässä kropassa paljon.      Rupesin miettimään, mitä söin ja yritin liikkua joka päivä. Podin hirveää ahdistusta siitä, mitä teen kun kesä loppuu. En päässyt yliopistoon, en haluaisi tehdä mitään paskahommia. Etsin töitä ulkomailta, entisestä asuinpaikastani. Olin yhteydessä moneen, ja yksi paikka tuntui jo todella varmalta. Se olisi vuoden pesti. Mietin vain, halusinko todella palata sinne, missä ongelmani olivat alkaneet. Ehkä koin, että tarvitsen uuden yrityksen.

  Hain vielä ennen työpaikan vastaanottamista ihan ex tempore erääseen kouluun opiskelemaan Suomeen. Se ala oli ihan pienestä asti ollut unelmani, mutta en koskaan aikaisemmin ollut edes harkinnut sinne hakemista. Se oli luova ala, ja ajattelin aina, että minulla ei olisi tarpeeksi lahjoja. Mutta pian pääsykokeiden jälkeen sain viestin, jossa kerrottiin, että minulla olisi opiskelupaikka. Olin niin onnellinen enkä voinut uskoa sitä todeksi! Otin opiskelupaikan vastaan ja ryhdyin hyvillä mielin viettämään loppulomaani.

  Syömisdemonini ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja loppulomallani oksenteluni lisääntyi. En ollut onnistunut pudottamaan painoa ja minulla oli jatkuva pelko lihomisesta. Olin usein yksin kotona ja yksin ollessani ahdistus usein iskee. Ja kun ahdistus iskee, se voi johtaa holtittomaan ahmimiseen. Minulla oli yleensä kaksi tai kolme peräkkäistä ahmimis& oksennuspäivää viikossa. Saatoin jo edellisenä päivänä miettiä ahmimista, kun tiesin olevani seuraavana päivänä yksin. Sessioitten jälkeen olo oli aina niin uupunut ja kurkku oli kipeä. Kääriydyin useimmiten vilttiin sohvalle ja tuijotin telkkaria. Pohdin paljon, mitä minun pitäisi tehdä. Pitäisikö kertoa jollekulle? Päivän selvää oli, että vaikka kuinka yrittäisin itselleni vakuuttaa, en pääsisi tästä demonista eroon yksin. Mutta en halunnut edelleenkään, että lähimmäiseni saisivat tietää. Halusin varjella heitä kärsimykseltä. 

Kouluni alkaisi pian ja toivoin, että silloin voisin jättää ongelmani taakseni. Pystyisin siihen, jos olisin tarpeeksi vahva. Minun olisi pakko olla vahva, sillä en voi millään pilata tätä mahdollisuuttani, vanhaa unelmaani. Pilasin jo edellisen vuoteni, se oli vaikein vuosi elämässäni, lokaa tuntui satelevan niskaan joka suunnalta. Enkö nyt ollut ansainnut saada ihanan, onnellisemman vuoden?

  

Talvi sydämessä

Joskus itselleni

siivet kuvittelin

 pirut ne repi pois

ja voimakkainkin

elämänilo valui pois

hiljaa hiipien,

elämänhalu jäi sinne sekaan

revittyjen siipien

Suruni käärii puut

harsonsa alle

vene lipuu sumusta, 

sen soutajalle

olen valmis antamaan

tämän sydämen

soutaja tietää määränpäänsä,

minä tiedä en

Talvi sydämessä

Kylmä on kulkea

yksin helvetissä

Talvi sydämessä

Kylmä on kulkea 

yksin helvetissä

---

(Kotiteollisuus: Talvi sydämessä)

Oh also you my dear

Lauantaina tapahtui jotain hyvin hämmentävää. Menin illalla ulos hyvän ystäväni L:n kanssa. Meidän piti tavata keskustassa kello kymmenen aikoihin, mutta tuskastelin niin kauan kotona peilin edessä että olin sitten reippaasti myöhässä. Minun täytyy nykyään todella miettiä, miten tukkani laitan, että kehtaan ihmisten ilmoille lähteä. Hiustenlaitto on turhauttavaa, enkä yleensä enää selviä siitä itkemättä. Tuonakin iltana meinasin jo lähettää L:lle viestiä, etten tulekaan, sillä tunsin itseni niin vastenmieliseksi. Lopulta kietaisin hiukset nutturalle ja laitoin suuren hiusruusun peittämään pahimmat kohdat hiuksissani ja lähdin kiireellä polkemaan keskustaa päin. Ärsytti niin suunnattomasti olla allapäin lauantai-iltana, silloin pitäisi pitää hauskaa, mutta ajattelin, että pystyisinkö pitämään hauskaa kun koko ajan teki mieli hakata tyhmää päätäni seinään.
  Onneksi ystäväni jaksoi minua odottaa ja saavuttuani jätin pyörän ja jatkoimme matkaa kävellen vakiobaariamme kohti. Yritin peitellä pahaa oloani, mutta L huomaa aina, vaikka yleensä onnistun peittämään pahan oloni muilta ja feikata että kaikki on hyvin. L on useasti kysynyt minulta, että mikä vaivaa ja yleensä vastaan että ei tässä mitään ihmeellistä. Viimeks kun olin L:n seurassa allapäin olin jo niin lähellä kertoa kaiken. Sanoin hänelle silloin, että alakuloistuuteeni ei ole kukaan muu syyllinen kuin minä itse ja että minulla on asia, jota en ole kertonut kenellekään. L näytti silloin niin huolestuneelta, mutta ei yllyttänyt minua kertomaan, hän sanoi, että minun pitäisi kyllä kertoa jollekulle, vaikka isosiskolleni. Sanoin, että haluaisin, mutta en voi.
  Lauantaina L kysyi uudelleen, että onko kaikki hyvin, mikä on hätänä. Silloin olin todella alakuloinen ja itkun partaalla ja oloni oli hieman sekava, sillä olin sinä iltana oksentanut illallisen. Pahoittelin L:lle etten ollut sinä iltana parasta mahdollista seuraa ja pyysin anteeksti että olen niin allapäin, vieläpä lauantai-iltana. Me olimme sentään tulleet pitämään hauskaa, emmekä murehtimaan. L tuhahti, että mikä pakko meidän on pitää keinotekoista hauskaa, ihan sama oliko lauantai-ilta vai ei. Hän pyysi minua kertomaan, että mikä oli vialla, että voisiko hän auttaa minua jotenkin. Sanoin, että haluaisin kyllä kertoa hänelle, mutta en voisi. Pelkäsin, miten hän reagoisi, miten hän suhtautuisi minuun sen jälkeen. En uskonut, että kukaan pystyisi ymmärtämään.
  Otimme kantabaaristamme drinkit ja istahdimme jo suljetun kahvilan portaille.
"Luulen, että minulla on syömishäiriö tai jotain", sanoin hiljaa.
L ei sanonut sanaakaan.
"Olen oksentanut lähes päivittäin tammikuun lopusta lähtien. Sen takia painoni on pudonnut. Sen takia hiukseni tippuvat. Sen takia olen niin kamalan väsynyt koko ajan."
L oli vieläkin hiljaa. Näin kyyneliä hänen silmissään. Sitten hän puhui.
"Tiedätkö, vuosi sitten..minä olin samassa tilanteessa."
Suuni loksahti auki. Olin odottanut toisenlaista reaktiota. En ollut odottanut ymmärrystä. Ainoastaan sellainen, joka on tai on ollut samanlaisessa tilanteessa voi täysin ymmärtää, millaista on olla syömisdemonin otteessa. L kertoi, että edellisenä vuonna hän oli ahminut ja oksennellut holtittomasti, mutta nyt hänen tilanteensa oli parempi, hän ei ollut oksentanut moneen kuukauteen enää. Hän kertoi käyvänsä säännöllisesti terapeutin juttusilla. Hän oli kertonut tilanteestaan yhdelle ystävälleen, mutta tämä ei ollut ymmärtänyt.
  Reaktioni oli hieman sekava. Toisaalta olin surullinen, että L:kin on joutunut kokemaan samaa kurjuutta kuin minäkin. Ja toisaalta oli todella huojentavaa löytää kohtalotoveri. L:kin sanoi, että oli todella helpottavaa jutella näistä asioista jonkun kanssa, joka ymmärtää täysin, miltä se tuntuu. Uppouduimme keskustelemaan asiasta. Molemmilla oli samanlaisia kokemuksia, samanlaisia tuntemuksia. Nauroimme jälkeenpäin, että keskustelimme yhtä innoissamme kuin olisimme keskustelleet jostain yhteisestä harrastuksesta. :D

Myöhemmin kotiin pyöräillessäni oloni oli todella helpottunut. Oli ihanaa, että minulla oli nyt joku, jonka kanssa voisin puhua vaikeuksistani. Joku, joka ymmärtää täysin, miltä tämä tuntuu. Harmi vain, etten uskaltanut avata suutani aijemmin. Palaan Suomeen piakkoin, enkä näe L:llää enää. Ja hänestä on tullut minulle nyt viime kuukausien aikana niin läheinen ystävä.. Olen onnellinen, että minulla on hänet tukenani.

I'm sinking down, can't see the bottom

Tämä päivä alkoi kyllä hyvin. Kävin heti herättyäni vaa'alla ja rupesi ahdistamaan kun luku ei näyttänyt pienempää, tunsin itseni niin ällöttäväksi. Ahdistuneena laahustin keittiöön. Joku oli ostanut jääkaappiin suklaahippu-vanilija-jogurttia ja innostuin sitä sitten lappaamaan naamaani ihan kunnolla sokerimyslin kera ja kaapista löytyi myös sopivasti suklaakuivakakkua jota meni "muutama" pala.. ja sitten keksejä.. ja sitten iski hirveä itseinho ja piti painua pöntölle oksentamaan. Pahinta on oksentaa aamupala, sillä sitten useimmiten tulee myös hotkittua lounaalla, koska silloin ruumis oikein huutaa ravintoa. Ja niinhän siinä sitten kävi tälläkin kertaa, valmistin lounaaksi itselleni kevyen salaatin, jonka jälkeen oli edelleen nälkä ja päätin ottaa vain yhden jäätelön jälkiruoaksi, mutta eihän se siihen jäänyt. Muutaman jäätelön ja nutellaleipäpalan jälkeen oli pakko mennä taas oksentamaan. Oksentamisen jälkeen oli hirveä tärinä päällä, tuntui että koko kroppa värisi. Väsytti. Ahdisti. Pää tuntui niin sekavalta.
  Lounaan jälkeen jatkoin työntekoa, mutta oli vaikeaa keskittyä kun oli niin heikko ja ahdistunut olo. Miksi se ahdistus ei poistunut kehostani oksentamisen myötä? Rauhoitu, rauhoitu, ajattelin. Rukoilin mielenrauhaa. Sen jälkeen tapahtui jotain, mitä en olisi ikinä ajatellut tekeväni. Siinä pöydän ääressä istuessani pitelin päätäni käsieni varassa ja ahdistus velloi sisälläni. Se tuntui sietämättömältä, halusin päästä eroon siitä heti. Katseeni osui pöydällä oleviin saksiin, tarkemmin miettimättä otin ne käteeni ja vedin terää kämmentäni pitkin. Kipu tuntui hyvältä. Onnistuin vain rikkomaan ihoa, mutta verta ei tullut, sakset olivat niin tylsät. Unenkaltaisessa tilassa menin keittiöön, nappasin veitsen, ja yritin uudestaan. Kipua, mutta ei verta. Ihmeellistä, miten voi olla vaikeaa saada verta vuotamaan. Vaihdoin veitsen isompaan ja oikein hinkkasin sillä kättäni, verta tuli vain vähän. Olin yrittämässä uudelleen kunnes yhtäkkiä tulin aivan kuin tajuihini ja laitoin veitsen nopeasti pois. Mitä helvettiä sinä oikein teet? kysyin itseltäni. Katsoin kättäni, jossa näkyi useita viiltoja. Kättä poltteli, kipu oli sykkivää. Menin kylpyhuoneeseen ja iskin käteeni ison laastarin. En enää ajatellut ahdistusta, ajattelin vain kipua kädessäni. Manasin itseäni. Miksi helvetissä pitikään viiltää noin näkyvään paikkaan, nyt minun on pakko pitää laastaria siinä niin kauan että viiltoja ei enää näy. Jälki on semmoista että en voi kuvitellakaan väittäväni jollekulle että viilsinpäs vahingossa veitsellä itseäni. Joo.. niin.. siis kolme kertaa..
  Minua vähän pelottaa käyttäytymiseni. Tämä viiltely tuli niin arvaamatta, yllätyksellä. En ole koskaan aikaisemmin elämässäni yrittänyt vahingoittaa itseäni tahallaan. Pelottaa, että nyt teen sen vielä uudelleen. Pelottaa, sillä pidin siitä kivusta, siitä poltteesta kädessäni. Pelottaa, että mitä teenkään seuraavaksi. Jotain vielä pahempaa?

Tunnen vajoavani hitaasti pohjaan. Ja aina kun luulen sen pohjan saavuttaneeni, huomaankin erehdykseni. Pohja ei olekaan vielä tässä. Pohja on tuolla jossain alhaalla päin, ja sinne minä olen matkalla.

How do you see me now

Vietin viisi päivää Suomessa vähän aikaa sitten. Odotin innolla perheeni näkemistä, mutta samalla pelkäsin, huomaisivatko he että minussa on jotain vialla. Tiesin muuttuneeni niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Osa minusta halusi kertoa heille ongelmastani, mutta tiesin, etten voisi. En halua heidän murehtivan takiani ja sitä paitsi, jos he tietäisivät tästä syömishäiriöstäni, he eivät koskaan päästäisi minua takaisin ulkomaille, missä olisin yksin. Jos saisin päättää, en haluaisi heidän koskaan tietävän. Mutta luulen, että tämä ongelmani tulee kuitenkin selville jossain vaiheessa. Tunnen pettäneeni heidät. Minä olin se fiksu tyttö, joka lähti maailmalle toteuttamaan unelmaansa. En tiedä miten kaikki meni pieleen ja se entinen fiksu tyttö palaa kotiin palasina, rikki revittynä. Minusta tuntuu niin äärettömän pahalta..en halua satuttaa perhettäni mutta tiedän että tekoni tulee satuttamaan heitä. Tunnen itseni helvetin itsekkääksi, inhottavaksi.

Kun saavuin lapsuudenkotiini, perheeni oli minua vastassa. Syleilimme pitkään ja olimme kaikki onnellisia, että koko perhe olisi kasassa jälleen. Kaikki muut olivat paikalla paitsi pikkuveljeni, joka saapuisi vasta seuraavana päivänä. Kukaan ei sanonut sanaakaan muutoksestani, joten ajattelin, että en minä sitten varmaan ole paljoa muuttunut, vaikka vaaka näyttääkin toisin.

"Syömättömyydelläkö sinä olet itseäsi laihduttanut?" äitini tokaisi sisälle päästyämme. Een kun liikunnalla, valehtelin. Asiasta ei puhuttu sen enempää. Olin odottanut että kaikki minut nähdessään olisivat huudahtaneet että vau kun olet hoikistunut tai jotain, mutta ei mitään sellaista.

Seuraavana päivänä pikkuveljeni saapui ja kun ryntäsin häntä halaamaan, hän huudahti että herranjesta kun olen muuttunut, että hän ei meinannut tunnistaa minua. Ihmettelin, että miksi muut eivät olleet sanoneet mitään tuollaista. Myöhemmin äitini ja siskoni huomauttelivat tukkani huonosta kunnosta ja sen olemattomuudesta ja sitten perheeni vitsaili että heh tyttö tuli takaisin kotiin ja jätti kilot ja hiukset ulkomaille. Hehheh tosiaan.

Loma sujui kuitenkin hyvin, nautin ajastani perheen kanssa. Tunsin itseni aika normaaliksi. En oksentanut niiden päivien aikana kertaakaan, vaikka söin niin paljon enkä todellakaan mitään kevyttä ruokaa. Vedin karkkia joka päivä, mummo paistoi muurinpohjalettuja, herkuttelin äidin tekemällä mustikkapiirakalla. Missään vaiheessa ei iskenyt minkäänlaista ahdistusta ja tarvetta oksentaa. En edes miettinyt oksentamista. Varmaan tämä kaikki johtui siitä, että olin turvallisessa, minulle rakkaassa ympäristössä, rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Totta kai mietin joka päivä jumppaamista ja lenkille menoa, ja laskeskelin aina päässäni, että kuinka paljon on tullutkaan päivän aikana syötyä. Mutta oli se erillaista kuin täällä ulkomailla ollessa. Täällä ei ole perheen antamaa turvaa ja tukea. Täällä olen kokonaan syömisdemonini vallassa. Sen takia tiedän, että minun on piakkoin palattava Suomeen, vietettävä loppukesä lapsuudenkodissani. Ehkä ongelmani katoaa sitten, eikä perheeni tarvitsisi ikinä tietää kaikesta siitä kurjuudesta, jota olen ulkomailla asuessani kokenut.

Lomani viimeisenä päivänä oli haikea fiilis. Sanoin hyvästit perheelleni ja lähdin takaisin tähän erilaiseen elämääni. Elämään, joka on hitaasti tuhoamassa minua. Tiedostin tämän, ja silti palasin.

"Pidäthän itsestäsi huolta", isäni kuiskasi kun halasimme lähdön koittaessa. "Ainahan minä", mumisin. Voi isi. Anna anteeksi valheeni. En halua, että murehdit vuokseni.

Just leave me the key

I am lost, with no key

And I worry there's no easy way out of this place

I'm the pain that I cause

Must I let out all the evil to be healed?

To be healed, is that really what I want?

Don't be mean now, you know how I feel

Give relief, don't be mean to me

Just leave me the key

(lyrics Sonata Arctica: Don't Be Mean)